Wazzzaap! Pikkuhiljaa alkaa kirjurin väitöskirjapaineet hellittämään, joten aikaa on runoilla ja reenailla. Kaikessa hiljaisuudessa ollaan puuhailtu toki vaikka mitä, pääosin peko-juttuja. Isoin uutinen lienee se, että pääsin kartturiksi aka apuohjaajaksi Hepeko:n hälytysryhmään. Huisin jännää ja kivaa! Tavoitteena toki on kouluttaa Novasta ja itsestä hälykoirakko, mutta se nyt ei sormia napsauttamalla valitettavasti tapahdu ja sillä välin on hyvä tutustua ensikäden Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaan ilman koiraa. Kun suunnistuksessa ja viestiliikenteessä on ainakin itselle jo hirmusesti muistettavaa.
Pieni peko-koiran alku katselee luottavaisena tulevaisuuteen.
Maastokausi on siis jo korkattu niin haun kuin raunioidenkin osalta. Lisäksi ollaan käyty partioimassa ja itse olen harjoitellut kartturina oloa. Mitään pahaa notkahdusta ei ole onneksi talven jäljiltä tapahtunut ja ollaan pystytty jatkamaan oikeastaan siitä mihin jäätiin. Haussa pitää kiinnittää huomiota pistojen suoruuteen, mutta ennakkoahdistuksesta huolimatta meno ei ole ollut niin ”kännistä” kuin kuvittelin sen olevan 😀 Intoa, vauhtia ja motivaatiotahan mustavalkoisella riittää, joten treenaaminen tuntuu tällä hetkellä oikein jouhevalta. Raunioilla ollaan panostettu umpipiiloihin ja tokihan pikkuapina on päässyt myös tekemään sitä, mitä se parhaiten osaa eli kiipeilemään hassuihin paikkoihin 🙂 Nomppainen onneksi liikkuu ja etsii ihan suvereenisti millä tahansa alustalla tai paikassa. Vielä kun saisi jostain hippasen itsesuojeluvaistoa 😛
Myös ampumistreenit on kuuluneet suunnitelmaan ja ollaankin paukuteltu niin tottiskentällä kuin kerran raunioillakin. PEKO-kokeissa ammutaan siis sekä tottiksessa että raunioilla ja homman voi hoitaa myös ysimillisellä, joka on vähän topakampiääninen kuin 6 mm starttipistooli. Tuomarista siis riippuu, kumpaan tarttuu. Novahan on äänivarma, joten ampumistreenit menee ihan normihäiriötreenien kategoriaan ja hyvä niin.
Jottei elo kävisi ihan tylsäksi, niin päästiinpä viime viikolla kokeilemaan hassunhauskaa miljöbaanaa. Ruotsalaisten kehittelemä temppurata niin ohjaajille kuin koirillekin oli yllättävän vaativa, mutta todellakin hauska. Me siis kiipeiltiin ryhmänä, toinen toistaan tarvittaessa avustaen, läpi/yli/ali mitä erilaisimpien esteiden ja materiaalien. Vähän semmoinen armeijahenkinen simputusrata koirien kera 😛
Tässä loppusuora eli ”kiehuvan öljyn” ylikävely itsetehtyä rataa pitkin. Jostain syystä olin ihan tyytyväinen, että Nova on vaan reilu 15 kiloinen 😉
Paitsi että ollaan tutkittu omaa rataa uusista näkökulmista, kävästiin myös viikonloppuna ottamassa vauhtia Kuusankoskelta asti vieraaseen treeniporukkaan soluttautuen. Päivän ohjelmassa oli treenata niin ”kummitustalossa” eli hyljätyssä nelikerroksisessa viljasiilossa kuin raunioradallakin. Molemmat paikat osoittautuivat tosi mielenkiintoisiksi ja saatiin vedettyä mukavan haastavat treenit. Me tehtiin talotreeneistä varsin hankala aivotehtävä mm. välikattopiiloilla, joten rauniotreenit oli palauttelevat, vaikka tosin Nova oli edelleen kovin virtaisa ja varmaan erimieltä palauttelun tarpeellisuudesta. Mutta uudet maalimiehet ilmaistiin pontevasti eikä uudet paikatkaan haitanneet, mikä toki on pienelle pelastajaiselle tärkeä ominaisuus. Viljasiilo oli varsin jännä paikka (siis omasta mielestä), kun siellä ei ollut valoja, ikkunat oli muurattu umpeen ja kerroksiin johti vain jyrkät nitisevät rappuset. Piiloja oli tosi paljon ja kivasti myös erityyppisiä kuin ”meillä päin”. Hauskoja yksityiskohtia oli mm. ”pullomeri” eli tyhjiä muovipulloja täynnä olevat laarit, joiden yli koirien piti kauhoa, edellä mainitut välikattopiilot kerrosten väleissä ja huoneet, joihin koira pääsi vain verhotun koiranluukun kautta.
”Täällä pelastuskoira-Nomppa, onko rouvalla kaikki hyvin?”. Nova ilmaisee Kuusankosken raunioilla bunkkeripiilossa lymyillyttä maalimiestä.
Nemokin pääsi treenaamaan samalla reissulla vähän hakua ja hengailemaan myös raunioradalle (tai siis juoksentelemaan intopiukkana sinne ja tänne). Lopuksi Nemo sai etsiä elämänsä ekan makaavan maalimiehen bunkkerin katolta. Kylläpäs pikkumies jaksoi hyvin paikantaa hajun ja löysi etsinnän jälkeen myös tien katolle asti 🙂 Makaava asento sai Nemon hyvin huolestuneeksi ja se kiirehti katsomaan, että ”oothan sä hei kunnossa?” Nemppa on ollut nyt aikas hyvässä kondiksessa ja sen kyllä huomaa, kun pikkumustaa kiitää mm. raunioilla kuin vanhakin tekijä 🙂 Akupunktio on selkeesti hoitovasteeltaan paras vaihtoehto selkäjumeihin ja tällä hetkellä ihanteellisin piikitysväli on 2 kk.
Kiituri-Nemppa nauttii keväästä 🙂
Paimenpartio Nemo & Nova 